Järvenlaskija Lauri Nuutinen

17 p:nä syyskuuta 1743 talonpoika Lauri Nuutinen laski Ilomantsin alisen Sarvingin järven kuiville nykyisen Enon kunnan alueella. Tapaus tuli kuuluisaksi ensimmäisenä merkittävänä järvenlaskuna ja Ilomantsin kirkkoherra K.J. Molanderin toimesta, myönnettiin valtiopäivillä Nuutiselle tuhannen hopeatalarin palkinto ynnä kuiville laskettu alue. Nämä edut palkinnon saaja kuului tuhlanneen huomentuoppeihin (Oma Maa V s.181).  Edellä oleva Oman maan kirjoitus on yksi monista tarinoista, joita elää Nuutisesta.  Nuutinen tunnetaan edelleen monissa kertomuksissa Sarvingin kylässä ja hänelle on pystytetty kivipaasi Sarvingin nuorisoseurantalon pihalle.

Kun ensimmäisen kerran pääsiäisenä 1980 ajoin Sarvingin kylän läpi Pohjalle, minulle kerrottiin, että ajamme vanhaa järven pohjaa, jonka oli aikoinaan laskenut Lauri Nuutinen. Tämän jälkeen olen lukenut ja kuullut useita tarinoita järvenlaskija Nuutisesta, joka oli harvinainen talonpoikainen historiallinen  henkilö. Viimeisimpien tarinoiden mukaan  Sarvingin Hassilan tienoilta on löydetty 1700-luvun  rahakätkö, joka voisi olla  järvenlaskija Nuutisen ajoilta. Alimmaisen Sarvinkijärven järvenlaskun jälkeen Nuutisen sanotaan perimätiedon mukaan laskeneen 14 muutakin järveä ja lampea. Höytiäisenkin hän lupasi laskea, mutta ilmeisesti onneksi se jäi tekemättä siltä erää.

A.R Cederberg (1924) ja myöhemmin Ismo Björn Suur-Ilomantsin historiassa (1991, s257) arveli, että Nuutinen sai ehkä ajatuksensa järvenlaskusta kirkkoreisulla, jossa oli ulosluettu suoasetus, joka salli järvenlaskut. Nuutinen kenties tahtoi viljelysmaita silmällä pitäen alentaa alimman Sarvinki järven pintaa, koska hänellä ei ollut riittävästi niityjä eläimien pitämiseksi. Kun Nuutinen ei saanut kaivuutyöhön kylänmiehiä yhtiömiehiksi, teki hän sen Koverolaisen siltavouti Erik Suutarin ja poikiensa kanssa.

Järvi purki siihen aikaan vetensä länteen Kaurajoen eli nykyisen Lössanpuron kautta. Nuutinen alkoi Suutarin ja poikiensa kanssa kaivamaan luoteeseen korkeaan hiekkasärkkaan noin 70 metriä pitkää, 5,3 metriä leveää ja lähes 9 metriä syvää ojaa (Nuutisen oman ilmoituksen mukaan 40 syltä pitkä, 5 syltä syvä ja 3 syltä leveä), mutta aikalaiset väittivät jälkeenpäin kaivannon olleensyvyydeltään tavallista miestä kaulaan saakka ja korkeintaa kaksi syltä leveän (noin 3,5 metriä). Kaivuutyö kesti runsaan kuukauden (34 päivää Björnin mukaan ja 40 päivää Veijo Salonheimo (Pohjois-Karjalan historia 3, 1993, s.127) mukaan, ja vesi alkoi juoksemaan 17.9.1743. Muutamassa tunnissa virta uursi harjuun 100-200 metriä leveän ja (Björnin mukaan12 m ja Salonheimon mukaan 20 m) syvän uoman niin, että koko kahdeksan kilometrin mittainen järvi tyhjeni. Veden pauhina oli niin kova, että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Mahtava virta vei kaiken lisäksi vielä alempana olleen Jakojärvenkin Pielisjokeen ja täytti sen pohjan tulvahiekalla.



Purkauspaikalla oleva opastaulu, jonka mukaan alkuperäinen kaivanto oli 70 metriä pitkä, 10 leveä ja 5 metriä syvä.

     

Kuvia purkausauoman nykyisestä luonnontilasta, jossa rotko on täysikasvuisteen puiden syvyinen ja silmämääräisesti kaipemmalta kohdaltaan ainakin 100 metriä leveä.

Kun nykykäsitysten valossa arvioi sen ajan kaivuu työkaluja ja katsoo alueen luontoa, on luultavaa, että kaivuu työ tehtiin puulapioilla joissa oli kärjessä rautavahvistus. Jos kaivettu oja olisi ollut mittasuhteiltaan 70 m x 10 m x 5 m, olisi Nuutisen kumppaneineen pitänyt siirtää maata 3500 kuutiometriä. 40 työpäivän ajalle laskettuna tämä olisi tarkoittanut 87,5 kuutio siirtämistä päivää kohti, joka vaikuttaa sen ajan työkaluilla liian suurelta määrältä. Oletettavasti kaivettu uusi laskuoja oli huomatavasti kapeampi ja matalampi, mutta kun vesimassat pääsivät uurtamaan harjua syntyi hallitsemattomasti n.100-200 metriä leveä ja n.20 metriä (linkki maanmittaushallituksen kansalaisen karttapaikka palveluun) syvä uoma. Kansalaisen karttapalvelussa kannattaa laittaa rinnevarjostus päälle, jolloin näkee uoman, joka syntyi järven purkautuessa. Kuriositeetin vuoksi voisi kertoa, että ennen kaivinkoneita saattoi hyvä lapiomies lapioida kyllä 30-40 kuutiota autonlavalle, mutta tällöin hiekkakasa oli vieressä jotakuinkin lavan korkeudella ja kivetöntä maata.  Aikalaisten arvio siitä, että kaivanto oli noin 70 m x 2 m x 4 m, johtaisi  noin 14 kuution päivittäiseen maansiirtoon 40 päivän ajan, joka kuullostaisi realistiselta määrältä sen ajan työkaluilla.




Ennen järvenlaskua Sarvingin seutu oli ylläolevan kuvan kaltainen, johon on arvioitu tuon ajan järvien pinnantaso merenpinnasta mitattuna. Pirttivaaran kylä oli vielä tuohon aikaan osa idempänä olevaa Aittovaaran kylää ja kaikki sen talot olivat autioina, lukuunottamatta Hassilaa, jonka Liperiläinen Lauri Nuutinen oli ottanut asutukseen isonvihan jälkeen. Nuutinen oli 1728 Ilomantsin verokokouksessa pyytänyt saada 2 autiotilaa itselleen Aittovaaran kylästä, joihin hän sai 3.4.1730 kiinnekirjan ja 6 vuoden verovapauden. Pirttivaaran kaikki talot lukuunottamatta Toraskalaa olivat vanhaa Aittovaaraa, mutta Toraskala kutsuttiin Vanhaksi Sarvingin taloksi n:ro 5. Sarvingin kylän puoleiset asutut talot olivat sijoittuneen Alimmaisen ja Keskimmäisen väliselle kannakselle. Pennalaa isännöi Abraham Kuroin leski, Vanhaa taloa eli Hassilaa (sijainti epävarma) Juho Hassin, Pohjarantaa Erkki Begtin (tunnetaan kievarina ainakin myöhemmin) ja Lappalaa Petteri Hassinen. Muita taloja kylällä ei tuolloin ollut.

Järven laskun seurauksena ilmeistyi kylälle uusia asutuksia, jotka kuitenkaan kaikki eivät olleet Lauri Nuutisen jälkeläisillä. Honkavaaran kruununtorppia (I, II ja III) alkoi asuttaa I)1764-73 Juho Nuutinen; II) 1764-65 Krister Sorjoin; III) 1764-65 Matti Pafviain; Honkavaara yhdessä 1774-91 Heikki Lappalain, Nuuttilaa 1774-11 Heikki Nuutinen, Toroskalaa 1774-75 Juho Erkinpoika Nuutinen (ehkä sama, joka aiemmin oli Honkavaaran torpassa) ja tämän jälkeen leski Ingrid Mönkkönen ja vävy Matti Pustin, Alataloa (sijainti epävarma) 1777-05 Juho Nuutinen ja Vaaranpäätä 1777-90 Lauri Nuutinen.

Järvenlaskija Nuutisen ainoa tunnettu puoliso oli Maria Nevalainen tai Niemeläinen k.8.2.1786 86 vuoden iässä, joka haudattiin Ilomantsin kirkon alle. Itse järvenlaskijan 1763 kuolinkirjaukseen on kirjattu seuraava huomautus: " und. kyrk.; denne, tappade ut. Sarvingi träsk1743 och därför undfick riksens Höglst: Ständers premium tretusen dal. kopparm."  Järvenlaskija itse tuntui asuvan  Pirttivaaran Hassilaa ja mm. Salonheimo sanoo hänellä olleen useita poikia. Tarkkaa tietoa Nuutisen lapsista ei kuitenkaan saa, sillä Ilomantsin rippikirjat alkavat vasta 1770-luvulta. Cederberg antaa ymmärtää, että Sarvinkiin tullessaan Nuutinen oli jo aviossa ja että hänellä oli useita poikia. Cederberg mainitsee myös, että 3 vuotta Lauri Nuutisen kuoleman jälkeen tila jaettiin kolmeen osaan, joista yhden sai leski ja kaksi muuta osaa pojat Antti ja Lauri.

Lapsia järvenlaskijalla oli kaiketi ainakin seuraavat:
Järvenlaskusta Sarvingissa syntyi luonnonkatastrofi, kun valtava vedenpurkaus täytti alempana olevan Jakojärven tulvahiekalla ja heitti Pielisjoen rannoille hiekkasärkkiä. Nesterinsaaresta tulva vei mennessään mm. hirsiä ja virtaan sortui pitkä silta. Talolliset menettivät heinäkuormia, verkkoja, ja veneitä piti etsiä kaukaa alavirralta. Entisen järven paikalle jäi tyhjä rotko. Sarvingin talojen läheltä rantaviiva pakeni satoja metrejä länteen päin. Innokas järvenlaskija yritti turhaan paeta raivostuneilta naapureiltaan. Seurasi vuosikymmeniä kestäneitä riitoja, joissa uudelleen ja uudelleen jaettiin syntyneet niittyalat. Vuonna 1743 ihminen onnistui muuttamaan Enossa ensimmäistä kertaa yhtäkkisesti maisemaa ja luontoa toisenlaiseksi. (Virroilta ja vaaroilta, Enon kulttuuriympäristöohjelma, Mauri Mönkkönen, Gummerus 2003)

Pitkät riidat kestivät niin, että Nuutinen kerkesi kuolla 1763 ilman, että asiaan saatiin lopullista ratkaisua. Aivan aluksi, heti tuhoisan järvenlaskun jälkeen kyläläiset laittoivat Nuutisen köysiin ja asiasta alettiin loputon käräjöinti. Nuutinen ei hyväksynyt asiassa kruununvouti Gustaf Adolf Andersinin ratkaisua, niin että jopa Nestersaarelaiset saivat vesijättöjä niitettäväkseen. Nuutinen valitti maaherra Wredelle, mutta Wrede katsoi 1749 vesijättöjen olevan kruununmaata ja jakoi niitä sekä vahinkoa kärsineille että auttaneille. Nuutinen ei tyytynyt tähän, vaan vaati kaikkia vesijättöjä itselleen. Kun viranomaiset eivät tähän taipuneet, matkusti Nuutinen kuninkaisiin 1751. Kuninkaan käskystä Wrede määräsi uuden katselmoinnin, joka oli edellisen kaltainen, eikä Nuutinen ollut siihenkään tyytyväinen. Hän lähti toistamiseen kuninkaisiin Tukholmaan ja kuningas määräsi 17.2.1757 toimitettavaksi vesijätöistä uuden tutkimusksen. Nuutisen ansiot tunnustettiin ja hänet palkittiin kuninkaan käskyllä 3000 kuparitaalerin palkinnolla yritteliäisyydestä ja hän sai vesijätöt itselleen, mutta hänen oli korvattava vahinkoa kärsineille ja apumiehilleen yhteensä 43 kuorman ala niittyä.

Vielä Nuutinen valitti korvauksista säädyille 1760, mutta  kerkisi kuolla 63 vuoden iässä (Ilomantsin srk:n historiakirjat 1763) ja tulla haudatuksi Ilomantsin kirkon alle ennen ratkaisun täytäntöönpanoa, mutta 1762 tuli päätös 50 vuoden verovapaudesta vesijätöille. Nuutisen pojat korjasivat isänsä aloittaman käräjöinnin hedelmät, kun maanmittari Johan Strömberg kartoitti alueen v. 1765. Nuutiset jättivät tällöin alajuoksun Enon kirkonkyläläisille ja samassa yhteydessä kuitattiin Koveron Suutarisen perillisten ja Kortevaaran Mujusen saatavat. Kuivuneen järven pohjaa oli loppujen lopuksi Nuutisen pojilla 1000 tynnyrinalaa eli noin 450 hehtaaria jota kaikkea he eivät pystyneet viljelemään. Lapsista vanhin eli Antti seurasi isänsä jälkiä sekä Pirttivaaran Hassilan isäntänä, että järvenlaskijana, sillä hän kierteli maaherran myöntämän järvenlaskija valtakirjan turvin asiantuntijana eri puolilla Pohjois-Karjalaa neuvomassa järvenlaskua.  Tukholmassakin Antti kävi vaimoinensa, sillä Lauri niminen poika syntyi siellä 17.2.1761 ja lapsen kummeina näkyy Tukholman suomalaisen seurakunnan historiakirjoissa: "riksdagsbd: Samuel Kämäräinen, madame Anna Österman, riksdagsbd: Johan Partainen,  hu: Maria Kyrenia, bd: Anders Kupiajnen, p: Lena Collin". Heikki ja Juho näyttäisivät myös jääneen Sarvinkijärven tienoille.

Sarvingin kylämaisema ja Pohjan asutusmaisema kuuluvat kumpikin maakunnallisesti tärkeiden kylämaisemien joukkoon.  Alue on keskeistä karjatalousaluetta. Nykyisin vesijättömaalla on 35 pihapiiriä ja noin 220 hehtaaria peltoa. Tiloista harjoittaa maataloutta enää muutama. Osassa tiloja saadaan elanto muualta, osa on kesäasuntoina. Pellot on joko vuokrattu tai myyty viljelijälle. Maatuman itärinteessä samalla viljelysaukeamalla on maatilojen ja pienviljelysten vyö, joka seurailee tien suuntaa. Merkittävin historiallinen kohde alueella on järvenlaskupaikka. Sinne johtaa kevyt opastus. Paikalla on infotaulu. Lisäksi Sarvingin nuorisoseuran pihassa on vielä erikseen järvenlaskusta kertova muistomerkki (Virroilta ja vaaroilta, Enon kulttuuriympäristöohjelma, Mauri Mönkkönen, Gummerus 2003).



Entistä Alimmaisen Sarvinkijärven pohjaa ja nykyistä peltoaukeata vuonna 2005

Kaiken alussa vuoden 1739 maakirjan mukaan Nuutisella oli yhden kuormanalan verran niittyä, jolla hän pystyi ruokkimaan lehmän, hiehon ja härän (ES 2649). Järvenlaskun jälkeen 1756 taloudessa oli 2 hevosta, 1 varsa, 5 lehmää, 1 hieho, 1 härkä, 6 lammasta ja 1 sika (Björn, Suur-Ilomantsin historiassa, lähteenään Manninen 1922 s.138). Ilomantsin kirkonkirjoissa olevien historiallisten merkintöjen mukaan Nuutinen tuntui innostuneen enemmänkin järvienlaskuista, sillä 1757 kuninkaalle jättämässään anomuksessaan hän kertoo kuivanneensa 14 järveä ja lampea ja toivoi, että hän saisi tällä perusteella nimityksen järvenlaskijaksi. Sanotaan Nuutisen käyneen Viinijärvelläkin ehdottelemassa Viinijärven ja Höytiäisen laskemista.

Vaikka Nuutisen järvenlaskua ei voi sanoa onnistuneeksi operaatioksi. Joka tapauksessa se oli esimerkkinä monelle muulle järvenlaskulle, joissa joissakin toistui Sarvingin tarina ja joissakin onnistuttiin hallitusti.  Nuutisen järvenlaskulla voidaan nykypäivän näkökulmasta ajatella olleen merkittäviä seurauksia, sillä 1799 perustettiin kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunta  johtamaan järvenlasku- ja koskenperkaustöitä. Toiminta keskeytyi 1808/09 Suomen sotaan, mutta Suomen tielaitos katsoo historiansa alkaneen 1799 tästä johtokunnasta.

Kuka Lauri Nuutinen oli?

Kun katsoo Lauri Nuutisen henkilöhistoriaa, ei hän tunnu ihan tavalliselta uudistalolliselta.  Kun katsoo hänen nimensä kirjoittamista Ilomantsin kirkonkirjoissa, kirjoitetaan se tyypillisesti muotoon Lars Knutin. Sukunimi vaikuttaa otetun patronyymistä Knutsson. Knutin-nimi sinällänsä on tyypilliseen karjalaiseen tapaan kirjoitettu lyhyeen muotoon kuten Lappalain, Sivoin, Vasarain, Kuroin jne.  Nuutisen toiminta kuitenkin kokonaisuutena kuninkaissa käymisineen viittaa varsin itse tietoiseen ja ehkä valistuneeseen henkilöön, joka tunsi tuon ajan vaikutuskanavat. Pieni nyanssi Nuutisen elintavoissa oli myös härkien esiintyminen taloudessa. Sitä ei varsinaisesti tiedetä, käyttikö Nuutinen härkää vetojuhtana, mutta luultavaa se on, koska taloudessa ei 1739 ollut hevosta.  Yleisesti tiedetään, että Länsi-Suomessa härkien käyttö vetojuhtina oli varsin tavallista, mutta sisämaassa niitä ei juuri tapaa. Nuutisen elämä ennen järvenlaskua oli melko vaatimatonta, mutta karjaluvut vuodelta 1756 osoittavat hänen eläneen jo melko vauraasti. Vaikka Aittovaarassa näkyy jo 1600-luvun lopulla Knutin nimisiä, tiedetään että Lauri Nuutinen tuli seudulle vasta isonvihan jälkeen Liperistä.  Jos jollekin osuu eteen Lauri Nuutinen Liperissä tai jossakin päin Suomea, joka muuttaa Ilomantsiin, olisin kiinnostunut tiedoista.


Tarinasta yleensä?

Kun Nuutisen  tarinaa katsoo kokonaisuutena, kiinnittyy huomio siihen, että tiedot vaihtelevat lähteittäin. Puhutaan 1000 hopeataalerista ja 3000 kuparitaalerista. Luultavasti tiedoissa on virhe, sillä vuoden 1720 jälkeen 1 riikintaaleri vastasi 3 hopeataaleria ja 9 kuparitaaleria. Toinen varioiva tieto on lasku-uoman kavamisaika ja toisaalta syntyneen uoman mittasuhteet.  Lasku-uoman kaivuuaika tuskin koskaan selviää tarkasti, mutta kaivetun lasku-uoman mittasuhteita jokainen voi kokeilla henkilökohtaisesti hiekkakasalla ja lapiolla. Eräs pieni yksityiskohta on myös "Oman Maan" maininta Ilomantsin kirkkoherra Molanderin vaikutuksesta Nuutisen asiaan. Tämä maininta on ilmeisen väärä, sillä Molander tuli paikkakunnalle vasta sen jälkeen kuin Nuutinen oli kuollut. Jos Ilomantsin papistosta joku auttoi Nuutista, oli tämä kirkkoherra Anders Norrgren tai kenties kappalainen Henrik Lindenius tai edellisen vävy Kristian Hjerppe. A.R Cederberg kertoo kuitenkin Nuutisen matkustaneen 1751 Tukholmaan Tohmajärven varakirkkoherran maisteri Klas Johan Molanderin kanssa, joten tieto siitä, että tuleva Ilomantsin kirkkoherra todella auttoi Nuutista näytää todelta. Tämä tieto panee miettimään, olisiko Nuutinen ollut jossakin sukulaissuhteessa Molanderin kanssa. K.J. Molanderin isän Tohmajärven kirkkoherran Aron Molanderin  tiedetään olleen Sulkavan khran pojan ja äiti oli Säämingin kappalaisen Samuel Molleniuksen tytär Kristiina. K.J. Molanderin vaimo oli Wadsteen Maria, jonka vanhemmat olivat lääninkamreeri Wadsteen Johan ja Wargentin Anna Magdalena. Näiden sukulaissuhteiden valossa ei suoranaista sukulaissuhdetta ole näkyvissä, mutta kenties se löytyy jostakin kauempaa.

Tarinan jatkoa Sarvingissa

Järven laskut eivät Sarvingissa jääneet vain Alimmaiseen Sarvinkijärveen, vaan 1800 luvulla kyläläiset innostuivat laskemaan myös Keskimmäisen Sarvinkijärven. Keskimmäisen lasku onnistui ilmeisesti aivan suunnitellusti. Järvi tyhjeni lähes kokonaan ja Ylemmäinenkin Sarvinkijärvi laski noin metrillä. Keskimmäisen järvenlaskun seurauksena ei kuitenkaan syntynyt peltoaukeita, vaan entinen järvenpohja soistui. Luultavasti siitä kerättiin aluksi suoheinää vesijätöiltä, mutta nykyisin se on ojitettuna suopohjaisena metsämaana kansalaisen karttapaikan linkissä.



Keskimmäisen pohjalla oleva metsäaukko Mökkilänvaaran suunnalta kuvattuna 2005.

Lähteitä: Oma Maa V s.181; Ismo Björn, Suur-Ilomantsin historia, 1991; Veijo Salonheimo, Pohjois-Karjalan historia 3, 1993; Virroilta ja vaaroilta, Enon kulttuuriympäristöohjelma, Mauri Mönkkönen, Gummerus 2003; Ilomantsin srk:n historiakirjat; Tukholman suomalaisen srk:n historiakirjat; A.R. Cederberg, Kahdeksannentoista vuosisadan miehiä s.49-72, Gummerus 1924

---

Mikäli sinulla on kommentteja tai lisäyksi, otan ne mielelläni vastaan. Ota yhteyttä osoitteella antti.jarvenpaa@ABC.inet.fi, mutta  muuta "ABC" merkeiksi "pp2" email osoitteessa.

Artikkeli kirjoitettu 11.3.2005
Sivu päivitetty viimeksi 4.7.2018 Kansalasenkarttapaikan kartta linkit

Paluu pääsivulle