Rajojen kulusta ennen ja jälkeen Pähkinäsaaren 1323 rauhan
Erämaa käsite on voimakkaasti sidoksissa asutushistoriaan ja erityisesti rajojen sijaintiin Karjalaa vastaa. Suomen alueelta satakuntalaiset ja hämäläiset suuntasivat eräretkensä koilliseen ja karjalaiset luoteeseen jolloin erämaanautinnot menivät ristiin ja lomittain. Historiallisesti on todennäköistä, että erämaat eivät olleet autioita, vaan erämailla asui lappalaisia, joita eränkävijät verottivat oman eränkäyntinsä lisäksi.
Esihistoriallisen ajan asutushistoriaa voi tarkastella museoviraston www-sivuilta, johon on tuotettu opetuspaketti peruskoulujen ja lukioiden opettajia varten. Em. sivuilla esitettyjen karttojen mukaan asutus oli rautakauden lopussa keskittynyt Varsinais-Suomeen, Satakuntaan, Kanta- ja Päijät-Hämeeseen ja Laatokan rannoille. Rannikolla asutus oli rautakauden lopun aikaan sijoittunut lähinnä jokilaaksoihin ja alueille, jotka ovat nykyisin noin 10-15 metriä nykyistä merenpintaa ylempänä. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla pakanalliset hautapaikat sijoittuvat suurin piirtein em. säännön mukaan. Sisämaassa asutus oli sijoittunut Kanta-Hämeeseen sekä Asikkalan Hollolan seuduille.
Varhaiskeskiaikainen maailman käsitys poikkesi huomattavasti nykyisestä. Vesi yhdisti ja maa eroitti ihmisiä toisistaan. Ihmiset tunsivat vesireittinsä hyvin, mutta valtaa pitävien käsitys maa-alueista oli hyvin kehittymätöntä. Vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1536 Olaus Magnuksen toimesta Suomen rantaviivasta alkoi kehittyä karkea kuva. Olaus Magnuksen kartan perusteella piirrettiin useita karttoja, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän kopioita Olaus Magnuksen kartasta. Oleellista kaikissa näissä kopiossa 1500 luvulta on se, että Suomenlahti suuntautuu koilliseen, sisämaan maantiede ja paikat ovat huonosti hahmottuneita, rannikkopitäjät oli mainittu, mutta niiden sijainti ja etäisyydet eivät vastanneet todellisuutta. Vasta 1626 Andreas Bureauksen toimesta syntyi kartta, jossa Suomi oli jotakuinkin Suomen näköinen ja jossa esiintyi valtaosa vesistöistä, joskin tässäkin kartassa sekä Ruoveden että Rautalammin erämaiden vesistöt puuttuivat suurelta osin. Bureauksen kartan perusmaantiede kopioitiin sitä seuraaviin karttoihin, mutta vasta 1700-luvulla karttoihin alkoi vähä vähältä ilmestymään myös sisäsuomen järvet.
Kuvat. Vasemmalla Antonio Lafrerin ja Giacomo Gastaldien Veneziassa 1568 valmistunut kartta. Oikealla Johannes Janssoniuksen, Johann Waesberghin ja Moses Pittin Lontoossa n. 1680 valmistunut kartta. Linkeissä kartat näkyvät omalla sivullaan suuri resoluutioisina
Keskiaikaisia karttoja katsellessa, ei voi välttää ajatusta, että sen paremmin kartanpiirtäjät kuin valtaa pitävätkään eivät hahmottaneet sitä maantieteellistä kokonaisuutta, jota kutsutaan nykyisin Suomeksi ja silloin Itämaaksi. Hahmoituksen puute luultavasti johtui siitä, että kartanpiirtäjille ja valtaapitäville erämaat olivat tuntemattomia. Pentti Renvall kirjassaan "Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita, Tammi 1962, Helsinki" käsittelee laajasti Kustaa Vaasan kirjeenvaihtoa koskien erämaita. Renvallin mukaan se, kuinka huonosti Kustaa Vaasa tunsi Suomen oloja, käy ilmi mm. 1545 kuninkaan ärähdyksestä Klementti kirjurille, jossa kuningas moitti Klementtiä siitä, että tämä oli puhunut paljon venäläisten Kainuun kaupan haitallisuudesta, mutta oli jättänyt selittämättä, oliko Kainuu Ruotsin vai Venäjän valtakunnan puolella. Ilmeisesti Kustaa Vaasaan silmät erämaiden laajuudesta avasi vasta hämäläisten valitus savolaisten uudisasutuksesta. 1550 kirjoitti kuningas eräille Suomen johtomiehille seuraavasti: " Kuulimme, että erämaa on valtavan suuri metsä, jossa on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat asua...". Vasta tämä kirje aktivoi suomen johtajat erämaiden asuttamiseen.
Historian tulkinnoissa erämaita on haluttu katsella erikseen kunkin heimon näkökulmasta. On puhuttu satakuntalaisten ja hämäläisten erämaista ja savolaisekspansiosta. Luultavampaa kuitenkin on se, että laajoissa erämaissa eränautintoja on ollut lomittain ristiinrastiin, josta ei ollut haittaa niin kauan kuin tilaa riitti. Ajatuksellisesti on nimittäin epäuskottavaa, että karjalaisella heimolla oli laajat nautinnot pitkin pohjanmaan rannikkoa jo ennen historiallista aikaa, muttei eränautintoja niissä erämaissa, jonka läpi he näitä eräretkiä tekivät Savosta, Jääskestä ja Laatokan rannoilta. Jos olettaa savolaisten ikiaikaisen eränkäynnin suuntautuneen luoteeseen, löytyy historiassa mainittu savolaisekspansio juuri tällä suunnalla jo ensimmäisissä erämaiden luetteloissa.
Mielenkiintoisen näkökulman erämaiden omistukseen tuo myös Itämaan eli Suomen rajoja koskevat kysymykset. Rajan muodostumiselle ajallisesti kaukaisimman historiallisen tiedon muodostaa ikiaikainen karjalaisten ja hämäläisten välinen raja. Tätä rajaa ei tunneta mistään lähteestä, mutta sen on oletettu kulkeneen aluksi Kymijokea nykyisen Kuusankosken seudulle. Täältä raja on kulkenut ehkä Mäntyharjun Naulasaareen ja edelleen Toivakan Mieskonmäkeen tai kenties raja on kulkenut jonkin verran lännempänä sillä Sysmän Koskipään vanha nimi on Kirjalan eli Karjalan koski. Joko Toivakan seudulta tai hieman lännempää raja on kulkenut Luhangan ja Jämsän pohjoispuolitse ehkä Keuruun yläpuolista maanselkää pitkin Soinin Iironjärven seudulle ja edelleen Perhonjokea tai Ähtävän- eli Kainuunjokea pitkin meren rannikolle. Em. rajan kulkua voidaan perustella monella tavoin. Ensimmäisenä näistä voisi mainita vanhan venäläisen tradiktion, jonka mukaan Pohjanlahdella oli kymmenen kymen verran karjalaisrantaa. Vähäinen ei myöskään ole se havainto, että Pohjanmaan ruotsalaisasutus loppuu melko tarkasti Perhonjokeen, joka osoittaa, että ruotsalais-asutuksen tapahtuessa Pohjanmaalle, Kainuun raja oli jota kuinkin Perhonjoessa. Näin ollen Birger Jaarlin II ristiretken aikoihin raja Pohjanmaalla kulki näillä main.
Ensimmäinen lähteissä tunnettu raja oli Pähkinäsaaren raja 12.8.1323, jonka keskiaikaisessa latinankielisessä tekstissä sanotaan seuraavasti: "Dedit rex magnus Jwrge cum omnibus de Nogardia pro amicicia tria gislalagh: Sawolax, Jæskis et Ægrepæ, Carelsk gislalagh. Diuisiones et et mete, terre (#1: dicte) landemærke: de mari in ampnem Seestær, [de Sestær] in mosan et in medio mosa est mons, deinde in ampnem Zay, de Zay in Solsten, de Solsten in Rodhahæl, de Rodæhal in Lambotræske, de Lambo træske in mosan Pæki, de mosan Pæki in Kangasjærffui, de Kangasjærffui in Pwronarffui, de Pwronarffui in Arcthojarffui, de Arcthojærffui in Torsajærffui, de Torsajærffui in Sarkelaxi, de Særkilaxi in Samusalom, de Samusala in Sithi, deinde in Carelakoski, deinde in Kolumakoski, deinde in Pathajoki, deinde in Helsingh haff." Vastaava ruotsinkielinen teksi rajasopimuksesta kuluu seuraavasti: "Mykle konungen Jurge med allom them aff Nogardhe gaff till winschap try giszla lagh Sauolax, Jæskis, Æg[r]epæ, Karelsk gitzla lagh. Landmerke æru: aff haffuino i aane Sestyr, aff Sestir i mosan, och myt i mosan ær itt bærg, tædan i aone Zay, aff Zaj i Sollsthen,* aff Sollsten i Rødha hell, aff Rødha hall i Lamb träsk, af Lamboträsk i mosan Pecce, aff mosanom Pecce i Kangasjærffui, aff Kangasjærffui i Porwjærffui, aff Porwjærffui i Aythajærffue, aff Aytajærffue i Torsajærffui, aff Torsajærff[u]i i Særkilax, aff Särk[i]lax i Samusælæ, aff Samusælæ i Sithi, tædhan i Kærelekuski, sedhan i Kolomakuski, sedan i Pætejoki, tædhan oc nor i haffuit."
Molemmat, sekä latinankielinen että ruotsinkielinen teksi sanoo, että Suuri kuningas Jwrge koko Novgorodin hallitsija antoi ystävällisesti kolme kihlakuntaa: Sawolax, Jæskis ja Ægrepæ, Carelsk kihlakunnat. Jaettuna ja myös erotettuna, järjestyksessä seuraavat maamerkit, jonka jälkeen maamerkit luetellaan. Suomen historiassa teksti on haluttu tulkita valtakunnanrajana, vaikka tekstissä yksikäsitteisesti sanotaan luovutetun kolme kihlakuntaa, jonka jälkeen on lueteltu niiden maamerkit, eikä suinkaan valtakunnanrajan maamerkkejä. Maamerkit on jotakuinkin kiistattomasti kyetty selvittämään aina Varkauden alapuolella olevan Siitinselkään asti, mutta sen jälkeen esiintyvät Karjalan- ja Kolumankoski sekä Pathajoki ovat tulkinnanvaraisia. Carelakoski tai Kærelekuski voi olla mikä hyvänsä koski tai joki, joka on eroittanut Savon ja Karjalan tai Hämeen. Samoin Koluma- tai Kolomakoski voi tarkoittaa mitä hyvänsä kivikkoista ja äänekästä koskea. Patha- tai Pætejoki on Suomen historiassa tulkittu Pattijoeksi vaikka Patajoki tyyppisiä nimiäkin löytyy.
Pähkinäsaaren rauhan 1323 raja on monessakin mielessä mielenkiintoinen:
A) Ensimmäinen mielenkiintoinen seikka on se, että seuraava rajankäynti käytiin vasta lähes 300 vuotta myöhemmin Stolbovan rauhan 27.2.1617 mukaisesti, joskin rajaa käytiin osittain jo Täyssinän 18.5.1595 rauhan mukaan, mutta rajankäynti jäi silloin kesken. Raja oli siis epäselvä monta sataa vuotta eikä luultavasti valtaa pitävillä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten raja erämaissa kulki. Käytännössä hämäläisten ja savolaisten erämaiden hyödyntäminen painoi käytännön rajaa koko ajan pohjoiseen, koilliseen ja itään, mutta Pielisen ja Oulujärven kautta karjalaiset suorittivat retkiä jatkuvasti Perämeren karjalaisrannalle. Lopulta ruotsalais ekspansio laajeni Oulujärvelle asti ja katkaisi karjalaisten reitin Perämerelle. Uudisasutuksen laajeneminen johti 1500-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana nk. rapparisotaan, jossa osapuolet vuoron perään tuhosivat toistensa puolella olevan uudisasutuksen.
B) Varhaiskeskiaikainen hallinto perustui pitkälti kirkon hallinnon varaan. Pähkinäsaaren rauhaa ennen syntyneiden seurakuntien linja kulkee seuraavasti Pernaja, Hollola, Hauho, Pirkkala, Mustasaari ja Pietarsaari. Seurakuntien syntyhistoria ei tunne erämaa-alueille syntyneitä seurakuntia ennen 1500-luvun alkupuolta linjan Juva, Jämsä ja Pietarsaari yläpuolella. Rannikolla olevan Saloisten sanotaan syntyneen jo 1329, jolloin se mainitaan kuningas Maunu Eerikinpojan kymmenyskirjeessä (REA 53). Todellisuudessa kirjeessä ei kuitenkaan puhuta seurakunnasta vaan Kemin ja Salon kristityistä asukkaista, joiden tulisi maksaa kymmenyksensä samoin kuin muidenkin kristittyjen. Ensimmäinen tunnettu kirkkoherra Peder Jopsson tunnetaan Saloisista 1432 (FMU 2055) ja samalle vuosikymmenelle on myös ajoitettu Saloisten keskiaikainen neitsyt Marian alttarikaappi. Seurakuntien synnyn ajoituksien perusteella, voidaan olettaa, että mainitun 1500-luvun alun linjan pohjoispuolella ei esiintynyt pysyvää asutusta siinä määrin, että se olisi edellyttänyt kirkkojen perustamista. Edellä olevan perusteella näyttäisi, että katollisen kirkon suvereenia aluetta oli vain Pähkinäsaaren rauhassa luovutettu Savo, Päijänteen rannat Jämsää ja Sysmää koskien, Suur-Ruovesi ja Pohjanmaa Perhonjokeen asti.
Erillaiset rajaoletukset varhaiskeskiajalla. Todennettavisssa oleva Pähkinälinnan raja on piirretty punaisella. Virallisen historian kirjoituksen raja ruskealla päättyen Saloisten Pattijokeen. Oletettu rajan kulku kapealla mustaalla Saarijärven kautta Perhonjokeen. Ikiaikainen Hämeen ja Karjalan raja sinisellä.
C) Pohjanmaan ruotsalaisautuksen synty ajoitetaan klassisesti Birger Jaarlin aikaan syntyneeksi. Rannikon ruotsalaisasutus alkaa Ulvilan pohjoispuolelta ja jatkuu Perhonjokeen saakka, mutta ei sen yläpuolelle. Mikäli Pähkinäsaaren rauhassa raja olisi siirtynyt tätä pohjoisemmaksi, olisi oletettavaa, että myös rannikon ruotsalaisasutus olisi laajentunut uusille alueille.
D) Satakunnan ja Hämeen erämaa asutuksen ajallinen kerrostuneisuus on havaittu useassa tutkimuksessa ja sitä on selitetty asutustiheyden synnyttämällä erämiehisyydellä. Ajatuksena on ollut, että kun kantakylät ovat asutuksellisesti tukkeutuneet on eränkäynnillä haettu lisätuloa. Ajatuksena näissä tulkinnoissa on se, että erämaat ovat olleet vapaasti hyödynnettävissä ja erämaihin on lähdetty ikäänkuin lisätulojen toivossa. Luonnollisemalta selitykseltä kuitenkin tuntuisi se, että erämaiden valloitus perustui Karjalan ja Hämeen intressirajojen siirtymiseen. Ruoveden erämaat tulkitaan usein vanhimmiksi erämaiksi, ja niiden omistajista löytyy 1440-luvulle ajoitettu omistajaluettelo Turun tuomiokirkon mustasta kirjasta (REA 727). Koska omistus on jo tuolloin ollut hyvin vakiintunutta, oletetaan erämaiden jo tulloin olleen ikimuistoisia. Nämä Pirkkalan ja Satakunnan miesten hallussa olevat erämaat rajoittuvat selkeästi Päijänteen vesistön maanselkään, joiden itäpuolella on Jämsä ja Kanta-Hämeen erämaita ja pohjoispuolella nykyisen Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan alueilla ikiaikaisen Bo Joninpojan Saarioisten Kantalan rälssistä periytyviä ja ritari Olavi Tavastin erämaita.
Hämeen erämaat (katso isompi ja tarkempi kuva 616 Kb) Jämsän ympäristössä.
Suur-Jämsän alue on ajallisesti kerrostunutta ikiaikaista varhaiskeskiaikaista erämaata, joka näkyy alueen nimityksissä esiintyvissä päiväkunta ja -maa nimistä. Ikivanhaa erämaata näyttäisi olevan Päijänteen länsipuolen Jämsän, Korpilahden, Muuramen ja Koskenpään alue, joihin oli viimeistään 1400-luvulla syntynyt pysyvää asutusta ja Jämsän kantakylään luultavasti jo huomattavasti aikaisemmin. Päijänteen itäpuoli sekä Muuramen että Koskenpään pohjoispuoliset alueet näyttäisivät olevan uudempaa keskiaikaista kerrostumaa, jossa alkaa esiintymään Kanta-Hämeen pitäjien talojen erämaita. Kuvaa ja keskiaikaisia lähteitä katsomalla ei voi välttyä vaikutelmasta, että intressiraja Hämeen ja Karjalan välillä on jossakin vaiheessa muuttunut ja raja on joskus kulkenut niin, että Päijänteen itäpuolella Luhanka on vielä ollut ikiaikaista Hämettä, mutta sen pohjoispuolinen alue on uudempaa perua, koska siellä on keskiaikaisia erämaita.
Millainen Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku oikein oli?
Tunnetut tosiasiat tässä rauhassa ovat rajankulku Siitinselkään asti ja rauhan teksti, joka puhuu kolmesta kihlakunnasta sekä niiden rajamerkeistä. Joskin tässäkin Samusalon ja Sääminginsalon rinnastamisessa on ristiriita joidenkin tutkijoiden välillä. Tästä eteenpäin astutaan erilaisten oletusten teille, joiden todellisuuspohjaa voi testata lähinnä muita tunnettuja varhaiskeskiaikaisia tietoja vastaan. Rajan kulun tekee ongelmalliseksi myös se, että jo ilmeisesti 1400-luvulta alkaen erämaita alettiin vallata oletetun rajalinjan toiselta puolelta ja ekspansio lisääntyi vuosi vuodelta yhä kauemmaksi ja kauemmaksi ja johti lopulta mm. Oulujoen vesistön rapparisotaan 1500-luvun loppuolella, joka lopulta johti siihen että karjalaisten yhteys perinteiseen Pohjanlahden kymmenen tai seitsemän kymen karjalaisrantaan katkesi.
Virallisen historiankirjoituksen tulkinta, että raja kulki Suonenjoen kautta Kolimajärvelle ja siltä Pattijoelleja edelleen Perämereen, perustuu nimien samankaltaisuuteen, mutta yhtäkään nimeä ei ole tarkasti voitu paikallistaa. Kolimajärvi tunnetaan, mutta siinä ei ole Kolimakoskea kuten rauhan tekstissä. Pattijoki ei ole Pathajoki nimien samankaltaisuudesta riippumatta. Rajalinja voitaisiin tulkita Savon kihlakunnan rajaksi, mikäli Savon kihlakunta tuon ajan käsityksen mukaan olisi ulottunut Perämerelle. Tällaista tulkintaa ei kuitenkaan tunneta mistään muusta lähteestä, vaikkakin joissakin keskiaikaisissa kartoissa nimi Savolax esiintyy Pohjanmaan jokien latvoilla. Virallisen historian kirjoituksen mukaista rajaa on erittäin vaikea perustella millään niillä tiedoilla, joita tunnemme varhaiskeskiajalta sen aikaisten tai myöhempien lähteiden perusteella. Erityisesti kummalliselta tuntuu se seikka, että hallitsijat eivät edes tienneet erämaiden laajuutta ja olemassaoloa ennen 1500 luvun puoliväliä ja erämaihin ei syntynyt minkäänlaista virallista hallintoa, vaan erämaat olivat yksityisen erämiehisyyden nautintaa, joiden tulot luultavasti myös pimitettiin kruunun hallinnolta.
Rauhan tekstin ilmaisu siitä, että maamerkit olivat mainittujen kolmen kihlakunnan rajojen maamerkkejä, herättää kysymyksen, missä sijaitsi Hämeen, Savon ja Karjalan yhteinen rajapiste. Rajatekstin maamerkkien mukaan tämä piste oli Patha- tai Pætejoella, josta sitten päästiin Pohjanlahdelle eli/tai Helsinginmerelle. Kun raja ennen Pähkinäsaaren rauhaa tunnetaan karkeasti, olisi erittäin houkuttelevaa tulkita raja teksti siten, että Sithenselältä tultiin vesistöä myöten Jämsän Patajoelle, josta voitiin jatkaa vanhoja rajoja pitkin joko Pohjanlahdelle tai Suomenlahdelle. Tulkinta olisi sopusoinnussa rauhantekstin kanssa joskaan sen paremmin Karjalan- kuin Kolimakoskeakaan ei tunneta. Tämän tulkinnan ongelmana on se, että jo 1300 luvulla syntyi uusia erämaita tämän rajatulkinnan pohjoispuolelle ainakin Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan alueille aina Perhon Salajärveä myöten.
Kolmas tulkinta voisi olla, että Siitenselältä tultiin Sorsaveden kautta Suonenjoelle, siltä vesistöjä pitkin Laukaalle, siltä Äänekosken kautta Saarijärven reitille, jolta reitiltä löytyy vielä nykypäivänäkin Kalmukoski Kalmarinselän alajuoksulta ja keskiajalla jotakin Pää- ja Kyyjärven välistä koskea kutsuttiin Kolmukoskeksi. Edelleen mentäessä vedenjakajan yli, tullaan Patanajärvestä alkavalle Patanajoelle, joka laskee Perhonjokeen. Tällä reitillä Savon, Karjalan ja Hämeen rajapiste olisi jotakuinkin maanselällä, nimikkeistössä olisi samankaltaisuutta ja rajankulku oli kohtuullisesti sopusoinnussa erämaiden ajallisen kerrostuneisuuden kanssa. Erityisesti tähän tulkintaan sopisi hyvin se, että 5.1.1390 Saarioisten käräjillä Magnus Kase luovutti Kantalan tilan pohjassa olevien oravimetsien ja kalavesien ja lappalaisten kanssa Bo Joninpojan puolesta Turun tuomiokirkolle ehdolla, että perilliset niin halutessaan voisivat lunastaa tämän tilan samalla 100 markan summalla takaisin (REA 269). Kyseessä on sama Kantala, joka sijaitsee Solbergaa vastapäätä Saarioisjärven toisella rannalla Sääksmäen Saarioisissa. Samalle alueelle sattuu myös vuoden 1405 tuomiokirjoista selviävä tapaus, jossa ritari Olavi Niilonpoika Tavast Hämeen linnan linnanherra oli kantajana Jussi Taipaletta (oletettavasti nykyisen Kylmäkosken pitäjän Taipaleen kylästä) ja hänen jakoveljiään vastaan, jotka olivat käyttöönsä ottaneet hänelle kuuluvaa metsää ja kalavettä Pääjärven metsäalueen rajojen sisäpuolella. Rajapaikkoina luetellaan: »Kulkalmij [Kuikkalampi], Vihanikåski, Vachidesansaari [Vahvasenjärvensaari?], Heiekåjerfui, Jokijärffui, lnåiärffui [Iironjärvi], Mensälken [Maanselkä], Puuseiärfui [Punsajärvi], Nurmisarana, Pirttijärffui, Känälächden, Kylmenkoski och till Ryonoijan, så till Kulkalambi igen» (Hark 57 Martti Kerkkonen, Suontaan ja Lepaan kartanot sekä niiden herrat keskiajalla. s.53). Molemmat edellä kerrotut omistukset vaikuttaisivat olevan Pähkinäsaaren rauhan jälkeisiä omistuksia, joissa laajoja erämaa-alueita on siirtynyt ruotsalaiselle ylimystölle, heti Pirkkalaisten ja Hämäläisten erämaiden pohjoispuolelta.
Neljännessä tulkinassa voitaisiin tukeutua S.Sansonin 1666 julkaistuun Bureauksen pohjalta tehtyyn karttaan, jossa Savon ja Hämeen rajapiste on maanselällä jonkin matkaa Alajärvestä itään. Reitti tänne Siitinselältä kiertäisi saman kartan mukaan Rautalammin itäpuolelta, mutta välitaival on tuntematon, koska kartta ei tunne Keski-Suomen vesiä. Ne yksinkertaisesti puuttuvat siitä. Rajapisteelle voitaisiin päästä karkeasti ottaen sekä Saarijärven että Kivijärven reittiä Rautalammin suunnasta. Tätä tulkintaa vastaa puhuvat Kaarle Knuutinpoika Bonden rajankäynnin 1400 luvulla Savon ja Hämeen välisestä intressirajasta, joiden on tulkittu johtavan Pielaveden suuntaan ja siellä olevalle maanselälle. Päättelyssä tästä intressirajasta on käytetty nimikkeistöä ja nykyisten karttojen karttapohjoisia.
Kaiken kaikkiaan Pähkinäsaaren rauhan raja jäänee ikuisesti arvoitukseksi, mutta sen tulkitseminen valtakunnan rajaksi edellyttäisi, että Savon kihlakunta ulottui Pohjanlahdelle. Tällaista tietoa ei mikään lähde kuitenkaan tue, vaan Savon kihlakunta ilmeisesti yhtyi Hämeeseen jossakin tunnetussa rajapisteessä Pathajoki, josta tunnettiin kulku Kainuun mereen. Samainen piste oli luultavasti yhteinen kaikille maakunnille.
Myöhemmät 1500-luvun alkupuolella esiintyvät ristiriidat savolaisten ja hämäläisten välillä erämaissa on selitetty savolaisekspansiolla ja erityisesti sillä, että kuningas lupasi erämaan vapaasti vallattavaksi. Tapahtumien kulku oli kuitenkin niin, että ensin tuli ristiriitoja ja sitten valtauslupa, jolloin savolaiset jo kiistatta olivat erämaissa. Virallisesta historiankirjoituksesta poiketen olen taipuvainen uskomaan, että savolaiset olivat jo ikimuistoiseti käyneet erällä luoteessa. Savilahtelaiset olivat kulkeneet eteläisintä reittiä Jämsän pohjoispuolitse, Jääskeläiset keskimmäistä reittiä ja Laatokan karjalaiset pohjoista Pielisjärven reittiä. Hämäläisten eräreitit koillisiin ristesivät näitä, mutta kun tilaa oli, löytyi apaja- ja eräpaikkoja kaikille.
Artikkeli kirjoitettu 25.4.2005
Sivu päivitetty viimeksi 24.8.2005
Paluu erämaa sivulle